maanantai 21. marraskuuta 2016

Runoelma fillarin satulassa


Osallistuin luokkatapaamiseen. Ylioppilaskeväästä oli tullut kuluneeksi huikeita pyöreitä. Porukan kutsui pienellä viiveellä koolle Tero, joka yllättäen lahjoitti jokaiselle osallistujalle kirjan. Terolla oli jokin yhteys minulle ennen tuntemattomaan Aviador-kustantamoon, joten lahjakirjat olivat kaikki sen satoa. Aviadorin osoite vie Nurmijärven Rajamäelle.

Minulle lankesi Jukka Koskelaisen runokirja – liki runoelma – Idän ympäriajo (2016). Koskelainen toki on tuttu aikaisempien kirjojensa kautta. Hätkähdin, että nimimies julkaisee nimettömän kustantamon kautta tuoretta tavaraa. Se kertoo runouden julkisaattamisen hankaluudesta. Eikä tämä ollut piikki Aviadorin suuntaan, päinvastoin (omasta sivistymättömyydestäni tässä on kyse).

Muutama päivä luokkatapaamisen jälkeen huomasin, että Hesari noteerasi Koskelaisen fillarirunoelman (se on siis olemassa!). Sillä polkupyöräilystä tekstissä on kyse, pyörälenkistä itäisessä Helsingissä. Tai pikemminkin pyöräily on kehyskertomus, jonka varjolla Koskelainen pääsee havainnoimaan ja runoilemaan ohitse kiitävästä elämästä ja sen hämmästyttävyydestä.

Minusta ajatus pyöräilystä ohitse vilahtavien runohavaintojen taustalla on mainio ja auttaa lukemista: ”…ketjut rutisevat, pilvet ovat paremmassa / öljyssä, / karkaavat kohti kaukaista laaksoa Kontulan takana…”

En ole lukenut Idän ympäriajoa alusta loppuun, vaan sieltä täältä poimien ja ympärilleni katsellen, selailleen, pakottomasti. Vähän niin kuin fillariretkellä kesän vielä hyräillessä.

Yllättävä kirja, yllättävä ilo. Kiitos, Tero.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Kuva kirjasta ja sen tekijästä


No niin. Se on siinä. Lämpimäiskappale tekijän käsissä.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Kirja tuli painosta!

Sain kustantajalta viestin. Mukana oli kuva. Kirja on tullut painosta. Adventista ramadaniin. Jännittää, vaikka en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Kustantaja lähettää tekijänkappaleet, joita tulee seitsemän per nokka, kun meitä tekijöitä on kolme.

Uskon, että kirjamme lankeaa hyvään maahan, sillä aika on kypsä monikulttuurisuuden ja -uskontoisuuden vastaanottamiselle ja ymmärtämiselle.

Adventista ramadaniin on esillä Helsingin kirjamessuilla 27.10. klo 12 Minna Canth -lavalla. Esittelemme siellä kirjaa ja keskustelemme suomalaisista eri uskontojen juhlista.

Lue lisää Juhlablogista

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Kuusi kisaa taas

Kuusi kirjaa tavoittelee Vuoden kristillinen kirja 2016 palkintoa. Valinnan tekee Helsingin kirjamessuilla päätoimittaja Mikael Pentikäinen.

Turun kirjamessuilla julkistettu lista ei välttämättä herättänyt tänä vuonna suuria tunteita. Jotenkin itsestään selvää satoa. Lisäksi en ole lukenut niistä yhtään - valittaen tunnustettakoon - mikä selittänee innottomuuttani. En osaa kiivailla kenenkään puolesta – kertookohan se minusta vai kilpailusta. Veikkaan, että minusta. Ehkä vähän myös kilpailusta.

Tänä vuonna mukana on vain Kristilliset kustantaja ry:n jäsenjärjestöjen kirjoja. Mistään linjauksesta tuskin on kyse. Aiempina vuosina finalisteissa on ollut myös yleiskustantamojen kirjoja.

Tämmöistä tavaraa on tarjolla: Tommy Hellsten: Tähän olen tullut – Kirja merkityksen löytämisestä, Kirjapaja,  Jouko IkolaHyvyyttä on, Kirjapaja, Saara KinnunenIsän kaipuu, Perussanoma Oy, Leevi Launonen ja Elina Rautio: Koetelkaa kaikki – Suuntaviittoja aikamme hengellisten ilmiöiden arviointiin, Aikamedia Oy, Juho SankamoIsraelin kuninkaiden maailma, Perussanoma Oy, Lauri ThurénRaamatun käyttöohje 3 – Suuresta Jumalasta ja pienistä ihmisistä, Karas-Sana Oy.

Sokkona valitsisin voittajaksi joko Hellstenin tai Launosen ja Raution kirjan, vaikka siinä näkövinkkeliksi - niin olen lukenut Antti Bergin Kotimaahan kirjoittamasta arviosta - kampeaa vapaakristillinen ajatustapa.  Luulen, että Pentikäinen taipuu Hellsteniin.

Vuoden kristillinen  kirja -kilpailu tuo julkisuuteen kirjallisuutta, joka muuten tahtoo jäädä katveeseen ja erityisyleisön herkuksi. 

torstai 13. lokakuuta 2016

Tuttu mies palkittiin

Vihdoinkin. Kirjallisuuden Nobel annettiin tekijälle, joka on entuudestaan tuttu. Ei tarvinnut etsiä hakukoneilla jälkiä voittajasta. Omasta päästä löytyi kuin apteekin hyllyltä. Silti, Bob Dylan yllätti, ainakin minut.

En voi sano lukeneeni Dylania, mutta kuunnelleeni senkin edestä. En toisin kauheasti viime vuosina, mutta aikoinaan toki. Dylanin tuotannon tunteminen kun on välttämätöntä modernin populaarikulttuurin yleissivistystä. Palkinto muistutti, että runoutta voi olla muuallakin kuin runokirjoissa.

Dylanin albumeista erityisesti on jäänyt mieleen John Wesley Harding, joka ilmestyi jo 1967. Myös uskonnollisen vaiheen kappaleissa 70-80-lukujen vaihteessa on muutama korvamato, kuten Man Gave Name All The Animalas ja vimmainen You Gotta Serve Somebody.

Se palkinto tiesi paikkansa, sit´ eipä kieltää voi. Erästä toista tunnettua runoilijaa mukaillen.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Välitilassa

Adventista ramadaniin on kuljettu vuoden mittainen matka. Nyt käsikirjoitus on lähtenyt, palautteet heitetty sisään. Taittomalli nähty. Odotamme oikolukuversiota. Kirjan tekemisen välitilassa oleilua.

Pakko tunnustaa, en ole lukenut huolella koko käsikirjoitusta läpi, sillä jokainen kolmesta kirjoittajasta on keskittynyt omaan osuuteensa. Aikataulumme on myös ollut eritahtista. Minä kirjoitin osuuteni pääosin jo toukokuussa, muut vasta kesän mittaan. Teksti saatiin kustantajalle Kirjapajaan sovitun aikataulun mukaan.

Pelkoni oli, että  lukujen välillä kävisi liian selvästi ilmi kuka minkäkin juhlan on kirjoittanut. Mutta niin ei ollut, ei ainakaan kustannustoimittajan mielestä. Hän on ulkopuolinen lukija.

Kirjan synnystä ja sen esiin loihtimista ajatuksista kertova Adventista ramadaniin -juhlablogi täällä

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Saako runokirjan heittää pois?

Vuosikymmeniä sitten annoin lupauksen: en koskaan heitä yhtään runokirjaa pois. En laita niitä kierrätykseen tai muutoinkaan luovu kirjastooni tulleista runokirjoista. Pidän jokaisen runokirja itselläni ja kasvatan lyriikan osastoa kirjastossani

Annoin lupauksen itselleni, joten itseni kanssa minun on siitä neuvoteltava. Vai onko edes mitään neuvoteltavaa olemassa. Minkä lupasin, sen pidän.

Mutta oliko lupauksessa alun alkaenkaan järkeä? Ei, sillä vuosien varrella minulle on työni puolesta kertynyt useampi hyllymetri ohuita runokokoelmia ja jokunen paksumpi koottujen runojen kirjakin.

Ongelma aktuaalistui, kun joudun vaihtamaan työhuonetta. Vanhan huoneen kirjahyllyssä on toistasataa runoteosta. Ne pitäisi kärrätä kotiin, mutta hyllyt pullistelevat jo nyt.

Ehkä minun rikottava lupaus ja laitetta nuhjuisin ja ponnettomin runous kiertoon, jonne se ei kelpaa. Paperinkeräys on ainoa osoite.

Vielä en tiedä mitä teen.