sunnuntai 21. elokuuta 2016

Saako runokirjan heittää pois?



Vuosikymmeniä sitten annoin lupauksen: en koskaan heitä yhtään runokirjaa pois. En laita niitä kierrätykseen tai muutoinkaan luovu kirjastooni tulleista runokirjoista. Pidän jokaisen runokirja itselläni ja kasvatan lyriikan osastoa kirjastossani

Annoin lupauksen itselleni, joten itseni kanssa minun on siitä neuvoteltava. Vai onko edes mitään neuvoteltavaa olemassa. Minkä lupasin, sen pidän.

Mutta oliko lupauksessa alun alkaenkaan järkeä? Ei, sillä vuosien varrella minulle on työni puolesta kertynyt useampi hyllymetri ohuita runokokoelmia ja jokunen paksumpi koottujen runojen kirjakin.

Ongelma aktuaalistui, kun joudun vaihtamaan työhuonetta. Vanhan huoneen kirjahyllyssä on toistasataa runoteosta. Ne pitäisi kärrätä kotiin, mutta hyllyt pullistelevat jo nyt.

Ehkä minun rikottava lupaus ja laitetta nuhjuisin ja ponnettomin runous kiertoon, jonne se ei kelpaa. Paperinkeräys on ainoa osoite.

Vielä en tiedä mitä teen.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Anna-Maija Raittilan maineenpalautus



Tartuin pitkästä aikaa (vuosikausiin) Anna-Maija Raittilan runokirjaan. Hyllystäni löysin vuonna 1990 ilmestyneen kokoelman Valvo meissä satakieli (Kirjayhtymä). Syy valintaan on Leena Mäkitalon tuoreessa väitöskirjassa Rajan ylityksiä, jossa hän käsittelee Raittilan 11 taiderunokokoelmaa. Valvo meissä satakieli on Raittilan toiseksi viimeisin runoteos.

Satakieli-kokoelman alkuosassa kuuluu mielestäni Raittilan oma runoilijan ääni, jossa vaihtelevat syvä kristillinen vakaumus ja avoimuus luonnon viesteille ja ihmiselämän tunnoille ekä tunnistettva tapa käöyttää kieltä. Sitten hän siirtyy Unkariin ja sikäläiseen (runo)mielenmaisemaan  - kirjan viimeinen osasto on runosuomennoksia.

Mäkitalo tarkastelee väitöskirjassaan Raittilan runoja viidestä näkökulmasta, teemasta käsin: kristillinen kuvataideteos, Maria Jeesuksen äiti, sanaton intiimi vuorovaikutus, luontomaisema ja linnut sekä paratiisin puutarha.

Minulla oli ilo olla mukana väitöskaronkassa. Siellä tuli puheissa esille ajatus, että Raittilaa on kirjallisuudentutkimuksen kentässä hieman vieroksuttu tunnustuksellisen kristillisyyden tähden, eikä häntä ole kelpuutettu kirjallisuuden kaanoniin. Mäkitalon väitöskirja osoittaa, että omaääninen  Raittila kuuluisi hyvinkin  kansakunnan kirjahyllyyn taiteellis-kirjallisilla ansioillaan. Raittilan runot eivät ole vain kristillisen elämäntunnon tuutatusta, vaan avoimia myös toisenlaille tulkinnoille, kuten hyvän runouden kuuluukin olla.

Mäkitalo suorittaa ikään kuin Raittilan maineenpalautuksen kirjallisuuden tutkijoiden piireissa. Kirjallisuuden kaanon ei ole kiveen hakattu, vaan alati päivittyvä ja ihmisten ajassa tekemä listaus, jolle voi antaa sen arvon mikä sille kulloinkin kuuluu.


tiistai 31. toukokuuta 2016

Corto Maltese is back

Kävelin töistä kotiin. Sarjakuvadivarin ikkunassa oli uusin Corto Maltese. Siis tämä, jonka tekijä ei ole Hugo Pratt - rauha hänen muistolleen - vaan espanjalaiset Juan Diaz Canales ja Ruben Pellerejo.

Astuin hetken mielijohteesta sisään ja pyysin saada ostaa Keskiyön auringon alla (suomennos Heikki Kaukoranta, Jalava 2016). - Kai tiedät, mikä tämän taustalla on, kysyi asiantunteva myyjä. Tiesin, sen verran asiantunteva minäkin olin, vanha Corto Maltese -fani.

Hinta spontaanisuudesta silti hämmästytti. 32 euroa. Myyjä valitti uusien Jalavan sarjakuvakirjojen hinnoittelun suolaisuudesta. Maksoin silti kakistelematta, sillä ostin samalla pois vuosia iästäni. Niin halusin uskoa.

Laivaton merikapteeni joutuu tällä kertaa lumiseen Pohjois-Amerikkaan.  Hän kulkee paukkupakkasella merimieskotsa päässä, eikä korvia palella lainkaan. Tyyli ennen kaikkea.

Ja se tarina. Seikkailu.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Koukussa kolmeen kalenteriin

Olen viime päivinä selannut lävitse kolmea kalenteria. Niistä ensimmäinen kertoo valtaväestön eli luterilaisen kirkkovuoden juhlat ja erikoispyhät. Se on kovin tuttua tarinaa. Kirkkovuosi rytmittää meikäläistä elämänmenoa edelleen, vaikka juhlien merkitys usein haalistuu ja muiden uskontojen juhlat alkavat tulla tutummiksi – islam ehkä eniten. Esimerkiksi ramadanin alkaminen uutisoidaan meillä eri medioissa.

Sen sijaan vähemmälle huomiolle jäävät katolisen ja ortodoksisen kalenterien mukaiset juhlat vaikka näiden kirkkojen piirissä ne olisivat merkittäviä tapahtumia ja vapaapäivä monissa maissa.

Minulla on käytössäni Helsingin katolisen hiippakunnan (eli Suomen katolisen kirkon, vaikka he eivät itse tätä ilmaisu käytäkään) kalenterin mukainen Ordo sekä Suomen ortodoksinen kirkon Menologionin vielä julkaisematon käsikirjoitus – olen siitä kiitollinen.  Ordo ja Menologion ovat paljolti samansisältöisiä. Viimeksi mainittu on laajempi ja siihen sisältyy Minea eli lista kunkin päivän teksteistä ja niihin liittyvistä muistopäivistä tai juhlista.

Varsinkin ortodoksinen ja katolinen kalenteri on sakeanaan pyhien ja pyhimysten muistopäivä ja juhlia. Heidän nimiään ja juhlien aiheita lukee lumoutuneena. Isot kirkot tarjoavat uskovaisilleen hengellisten muistamisten ja esikuvien verkoston, joka mahdollistaa niin yksityisen hartaudenharjoittamisen kuin yhteisen juhlinnan.


Luterilaisilla, ortodokseilla ja katolilaisilla on pääosin yhteisiä isoja kirkkovuoden juhlia, mutta erojakin löytyy niin sisällöllisissä painotuksissa kuin juhlien ajankohdan määräytymisessä. Katolilaisilla ja ortodokseilla on kummallakin myös omia juhlan aiheita, joita muissa kirkkokunnissa ei tunneta.

P.S. Kirjoitus on ilmestynyt myös Adventista ramadaniin -blogissa (juhlablogi.org), jossa seurataan  samannimisen kirjan kirjoittamisen edistymistä.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Tuntematonta arkipyhää etsimässä

Kirjoitusprojekti etenee Adventista ramadaniin valmistuu pala kerrallaan. Adventtiin en ole vielä ehtinyt, mutta kirjoitin eräästä tuoreemmasta juhlapyhästä.

Helatorstai oli ja meni. Kävin silloin kirkossa ja hieman hämmästyin. Arkipyhä, jonka paikasta ja statuksesta kirkko oli pontevasti puhunut, näyttäytyi vähemmän juhlavana. Päivän uskonnollinen sisältö, Kristuksen taivaaseen astuminen, oli esille kuin ohimennen, ilman että sitä mitenkään sanallisesti avattiin.

Poikkeava tilanne Temppeliaukion kirkossa kuitenkin oli , sillä paikalla olevalla tavallista harvalukuisemmalle kirkkokansalle tarjottiin Urkumessu. Se tarkoitti että saarnan tilalla kuultiin Bachia ja monien virsien sijaa  urkumusiikkia. Miellyttävä kokemus kaikkineen.

Helatorstaista ei saa laajojen kansanjoukkojen uskonnollista juhla tekemälläkään. Sen kalendaariset arvot ovat muualla. Myöskään helatorstain kansanuskomukset, sananlaskut tai hokemat eivät taida olla tätä päivää. Tulkoon kuitenkin dokumentoiduksi seuraava elävä ”ympyrähokema,” jota kuulen kotonakin silloin tällöin – vaimoni kun muistaa sen lapsuudestaan yhä vielä ulkoa:

On aamu. Mikä aamu? Torstaiaamu. Mikä torstai? Helatorstai. Mikä hela? Puukon hela. Mikä puukko? Lahtipuukko. Mikä lahti? Lammaslahti. Mikä lammas? Musta lammas. Mikä musta? Pikimusta. Mikä piki? Suutarin piki. Mikä suutari? Kyläsuutari. Mikä kylä? Ruskokylä. Mikä rusko? Aamurusko. Mikä aamu? Torstaiaamu. Mikä torstai? Helatorstai…

torstai 28. huhtikuuta 2016

Kansi on, teksti puuttuu

Adventista ramadaniin. Uskonnolliset juhlat Suomessa. Kirjapaja.

Kansi on, teksti puutuu. Jään toukokuun alussa tekemään osuuttani.Totta puhuen olen jo aloittanutkin kirjoittamisen Lucian päivällä ja loppiaisella. Ihan nollasta en siis lähde, kun vapun jälkeen koittaa työpäivä. Siihen on sovittuna myös kirjaan liittyvä haastattelu.

Olemme Tuijan ja Joonan kanssa jakaneet maailman uskonnot siten, että minulle lankesivat kaikkein tutuimmat eli meikäläiset kirkolliset juhlat. Siinä onkin haaste: miten löytää sanat ja näkökulmat siihen mikä on kaikkein tutuinta.

Kirjassa on noin 160 sivua. Se ilmestyy ennakosuunnitelman mukaan lokakuussa 2016.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Apu tuli Parnassosta

Meinasi käydä nihkeät. Finladia-romaani Laura Lindstedtin Oneiron uhkasi pölyttyä yöpöydälle, vaikka aloitin sen lukemisen ja pidinkin kirjan kielestä ja kerronnasta. Mutta jokin potki vastaan. Jokin kirjan ominaislaadussa.

Totuuden nimessä on sanottava, että syynsä hiipuvalla lukutapahtumalla oli/on myös yleisessä elänmänoloni hektisyydessä. Kiitos siitä kuuluu erityisesti netille, mutta mikäs teet, siellä nuohoaminen on työtä. Sillä on taipumus jatkua myös varsinaisen työajan jälkeenkin. Elämäntapatyöläinen siis, tai jotain sinne päin.

Mutta asiaan,  käsiini osui hieman jälkijättöisesti Parnasso 6-7/2015. Janne Seppäsen haastattelujuttu Ystäväni kertoja avasi silmiäni ja pääkoppaani. Kiehtovaa. Miksi olin misannut tuon pointin, tuon kahdeksannen päähenkilön? Laikuuttani, väsynyt keski-ikäinen mies.

Sain Parnassosta kaivattua potkua Oneironin lukemisella ja se taittui loppuun mukavaa kyytiä.

Ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi päähenkilöksi nousi Shlomith, juutalainen syömishäiriöinen performanssitaitelija. Lindstedt sanoo em. haastattelussa: "Shlomithin hahmo kannattalee myös kirjan valtavaa ideamöhkälettä - kysymyksiä siitä mitä on uskonto, filosofia, ideologia, ajatukset... Hänen ruumiinsa kautta tulee myös reductio ad absurdum, testataan kaikkea mitä juutalaisuteen liittyy."

Toinenkin postaus Oneironista: Sika söi kellon