Kirjoittaja jumalaisine ideoineen ja terävine kynineen on kaiken lähtökohta. Tai on joskus ollut. Nykyisin varsinkin tietokirjoissa kirjoittaja on entistä useammin renki, joka tekee mitä pyydetään.
Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.
Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).
Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.
Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”
Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti