torstai 22. syyskuuta 2011

Gibranin uusi puoli

Miksi vaikuttavimmat uskoa käsittelevät kirjat ovat usein kaunokirjallisuutta? Omiin kokemuksiinsa perustaen Serafim Seppälä (julkaissut myös nimellä Munkki Serafim) arvelee, että kaunokirjallisuudessa uskonasiat eivät ole abstrakteja vaan ne sidotaan henkilöiden toimintaan ja pohdintoihin, niissä on siten enemmän elämän syvyyttä.

Seppälän Valo jää (Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri, Kirjapaja) sisältää kolme esseetä kolmesta erilaisesta kirjailijasta. Fjodor Dostojevski on selvä valinta tällaiseen kolmikkoon, mutta Nikos Kazantzakis ja erityisesti Kahlil Gibran ovat epätodennäköisempiä valintoja.

Mutta hyvä että valinta kohdistui juuri heihin.

Kirjan ehkä arvokkain anti on juuri Kahlil Gibranin esittely ja hänen teostensa uskonnollisuuden analysointi suomalaiselle lukijakunnalle. Se lienee uutta tietoa monelle. Gibran leimataan helposti ”hörhöksi”, jota hipit lukivat aikoinaan ja nyt new age -väki. Profeetta (1923, tuorein suomennos 2006, Risto Ahti) lienee Gibranin tunnetuin teos.

Gibran syntyi Libanonissa, mutta asui kirjailijan uransa ajan Yhdysvalloissa, joten häntä voisi hyvin pitää yhdysvaltalaisena kirjailijana. Lännessä hän oli idän profeetta, idässä vain uudistusmielinen runoilija. Gibran kuului maroniittikristittyyn sukuun ja suhde Kristukseen on Seppälän mukaan yksi hänen teostensa kantavia teemoja.

Dostojesvki on kirjailijoista vahvimmin kiinni kirkon (ortodoksisen) opetuksessa ja käytännöissä. Hän etsii Jumalaa ja Kristusta kirkon perinteestä käsin. Sen sijaan Gibran ja Kazantzakis ovat kapinallisia ja hylkäävät kirkon, mutta eivät Kristusta. Heille järjestäytynyt kirkko on väärinkäsitys, joka hautaa alleen todellisen Kristuksen.

Gibran ja Kazantzakis ovat myös kirjoittaneet romaaniin Jeesuksesta, Dostojevskikin tiettävästi suunnitteli sellaista. Gibranin teos on Jeesus, ihmisen poika (1928) ja Kazantzakiksen Viimeinen kiusaus (1952), joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi (ja Seppälän mukaan väärintulkituksi) Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvan (1988) myötä.

Lukijaa saattaa häiritä Seppälän vahva, joka paikkaan tunkeva ortodoksinen näkökulma, mutta ehkäpä sen vastapainoksi hänen selkeä tyylinsä ja oppineisuutensa tekevät hyvän vaikutuksen.

(Teksti on "gibranisoitu" versio Kotimaassa 8.9. julkaistusta kirja-arviosta)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti