Onnellisuus on monen nykyihmisen päämäärä. Puhutaan jopa onnellisuuspolitiikasta eli saadakseen kannatusta poliitikkojen kannattaa huolehtia äänestäjiensä onnellisuudesta. Mutta entäpä jos onni on kiinni geeneistä? Oikeat geenit ja olet forever happy!
Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.
Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.
Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.
Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat
Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?
Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”
Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti