keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Stadi koulii kirjailijan


Helsinki on monen muun ohessa kirjailijoiden kaupunki. Moni heistä asuu Helsingissä tai on vähintäänkin viettänyt kehitykselleen ratkaisevia aikoja pääkaupungissa. Stadi on riittävän suuri, että sinne voi kadota ja löytää itsensä kirjallisuuden avulla. Siellä voi löytää hengenheimolaisia ja alakulttuureja. Siellä voi myös löytää ulkopuolisen viiltävän katseen.

Kaikki taide tarvitsee kehittyäkseen riittävän ihmis- ja kulttuurimassan ympärilleen. Korpitaitelijat ovat luku sinänsä, mutta he ovat säännön vahvistava poikkeus. Erakkous ei tee taiteilijaa, vaan vuorovaikutus.

Eläkkeellä olevan toimittaja Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus) on hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Vielä kun tunnistaa osoitteita ja taloja, joista kirjassa puhutaan, niin ilo on kaksinkertainen.

Leino keskittyy tunnettuihin nimiin, kuten täyskaimaansa. Kulttuurihämähäkki Minna Craucher saa myös käsittelynsä. Välillä Leino sitoo tarinansa hyvin osoitteisiin, ravintoloihin ja kaupunginosiin. Mutta mukaan mahtuu myös yleistä tarinointia.

Kirjailijoiden Helsinki on rentouttavaa luettavaa. Leino itse on helsinkiläinen ja liikkuu kulmilla luontevasti. Tieto talojen, kortteleiden ja katujen menneisyydestä sitoo ihmisen vahvemmin juuriinsa.

Korttelissa, jossa asun on neljä kylttiä, jotka kertovat kuuluisista asukkaista. Leinon kirjassa kerrotaan paljon Mika Waltarista ja hänen muistolaattansa ohi kuljen harva se päivä koiraa ulkoiluttaen. Kirjailija asui samoilla sijoilla vuodet 1932-79.

Sen sijaan Aaro Hellaakoskesta Leinon kirjassa ei puhuta, vaikka muistolaatta kertoo että hän asui vuosina 1925-52 samassa korttelissa kuin Waltari.

Samaisessa korttelissa on muistolaatat myös kahdelle muulle nimimiehelle - ei tosin kirjailijalle - nimittäin Risto Rytille (asui vuodet 1918-35) ja akateemikko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselle, joka asui korttelissa vain kolme vuotta 1927-30.

Pari vuotta sitten tavallisesta kävelystä tuli yllättäen kirjallinen kävely, kun törmäsin muistolaattaan osoitteessa Laivurinkatu 35: ”Kirjailija Mauri Sariola (1924-85)  asui ja työskenteli tässä talossa vuosina 1969-1985”. Laatan hommasi seinään Mauri Sariola -seura vuonna 2002. Leinon kirjassa Sariola piipahtaa maininnalla.

Kirjailijoiden Helsinki ei siis tyhjene yhteen kirjaan.

P.S. Waltarin muistolaatta on vilahtanut aikaisemmin postauksessani Waltarin pisuaari

1 kommentti:

  1. Katteeksi - vain - vähän käy töölöläistä koiranulkoiluttajaa. Mutta kävelytämpähän minäkin mopsiani päivittäin maisemissa, jotka ovat olleet töölöläiskirjailijoita nuoremman sukupolven asuinsijoja ja jopa suomalaisesta sosiaalisesta murroksesta kertovien kirjojen historiallisia tapahtumapaikkoja. Tero Pitkämäki heittäisi melkein keihäänsä kotitalostani Tampere-talon vierestä Kalevankankaalle, paikalle missä valkoiset muinoin punaisia lahtasivat ja mistä kirjailijoiden Tampereen grand old man Väinö Linna Suomen luetuimman romaanitrilogian kirjoitti.

    Mäkelän kabinetin suurempia ja pienempiä modernisteja on asustellut aivan kotikulmillani. Mopsini tykkää kulkea kohti Tammelantorin mustanmakkarankojun tuoksuja. Sinne usein suunnistaessamme ohitamme mm. Alvar Aaalon piirtämän tornitalon, jossa Arvo Poika Tuominen muinoin asusteli ja pian sen jälkeen talon, jossa Antti Eskola yhäti asuu. Kun käyn isovanhempieni haudalla Kalevankankaalla - mopsi odottaa kiltisti sidottuna hautausmaan pääportin raudoitukseen - ohitan Väinö Linnan (ja Juhani Leskisen) leposijojen monumentit, jatkan vain kivenheiton matkan ja olen isovanhempieni haudalla ja samassa rivissä lepäävän Lauri Viidan leposijoilla. Vielä puoli vuotta sitten messusin ja saarnasin Messukylän kirkossa, jonka vieressä lepää painoksien kuningas ja suuren mieron suosikki Kalle Päätalo.

    Eli onhan meilläkin täällä keskellä pimeintä Hämettä (Satakuntaa?) kirjailijoiden kaupunki. Minä ja Mandi-mopsini elämme päivittäistä elämäämme sen keskiössä, nääs.

    VastaaPoista