Eläin henkisenä matkaoppaana

Kuutisen vuotta sitten naapurihuoneessa istuva työtoverini osti hevosen. Naureskelin, että hänen pitäisi ryhtyä kirjoittamaan hevoskirjoja, tilausta olisi erityisesti keski-ikäisistä naista hevostalleilla kertovalle puoliromanttiselle kirjasarjalle. Ehdotin sarjan nimeksi Laukkaleidit.

Ei ryhtynyt Anna-Kaisa Pitkänen Laukkaleidien emoksi, mutta hevoskirjailijaksi ryhtyi. Vuonna 2008 ilmestyi tietokirja Hevosvoimia (Kirjapaja), joka käsitteli ratsastuksen myönteisiä vaikutuksia muun muassa terveydelle.

Omalaatuinen ystäväni (Kirjapaja 2012) on Anna-Kaisa Pitkäsen tuorein hevoskirja. Se on miltei romaanimainen ja hyvin keskittynyt kuvaus naisen ja hevosen välisestä yhteydestä, tai oikeammin yhteyden etsimisestä. Joku voisi erehtyä pitämään kirjaa henkistyneempänä kuin mitä se oikeasti on. Pitkänen ei viihdy yläpilvissä vaan tieteellisen tiedon ääressä.

Kirjan tarina kertoo hankalasta ja ”neuroottisesta” hevosesta, jota yritetään erilaisin keinoin saada tasapainoon. Pitkänen käsittelee yksityiskohtaisesti muun muassa hevosen muistia ja pelkotiloja sekä kuvailee erilaisia harjoitteita, joilla yrittää päästä selvyyteen Varjonsa psyykestä. Hän myös siteeraa useita tieteellisiä artikkeleita, joihin törmää etsiessään apuja ja tietoa hevosensa ongelmiin.

Vahvana sivujuonteena on kriittinen suhtautuminen yleisesti hyväksyttyihin ja perinteisiin ratsastus- ja hevosenhoito-oppeihin. Kuri ja tiukkuus ovat olleet hevosmiesten hyveitä, mutta Pitkänen uskoo pehmeämpään lähestymistapaan. Hevoskuiskaajaksi tai -guruksi Pitkänen ei pyri, mutta ei ole vaikea arvata, että moni kirjan lukenut häntä sellaisena pitää.

Omalaatuisen ystäväni alaotsikko on ”kuinka hevoseni opetti  minulle toisin katsomisen taidon”. Kirjan hyvä puoli on siinä, että tämä ”toisin katsominen” koskee ensisijaisesti hevosta ja sen tapaa katsoa maailmaa, johon Pitkänen yrittää eläytyä. Sen sijaan rinnastukset ihmiselämän ja henkisyyden puolelle ovat varovaisempia, vaikka matka hevosen kanssa on ollut mitä suurimmassa määrin henkinen.

Pitkänen ei inhimillistä hevosta (eläintä) enempää kuin on aidon eläytymisen kannalta tarpeen. Varjo ei ole oraakkeli, joka istuu pilttuun perällä jalat ristissä antamassa viisaita neuvoja laukkaleidien omiin kysymyksiin.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta siitä on karsittu henkilökohtaisuus pois tehokkaasti. Kirjan naisella on aviomies ja hän synnyttää lapsen, mutta kumpikin vain vilahtaa ohimennen taustalla. Hevosista kiinnostunutta lukijaa se tuskin haittaa, mutta vähemmän alaan uppoutunut olisi ehkä lukenut mieluusti kuvauksen aviomiehen mielipiteistä, kun vaimon aika ja perheen rahat kuluvat talleilla nelijalkaisen siuelunelämää pohtien.

Omalaatuinen ystäväni on kaikkinensa viisas kirja. Ja hyvin kirjoitettu.