Rakastamisen vaikeudesta

Pari viikkoa sitten sain iltaöisessä hiljaisuudessa luettua Swanin rakkauden, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toisen osan (suom. Inkeri Tuomikoski). Luin sen toistamiseen ja ymmärsin lukemani hieman toisin kuin ensimmäisellä kerralla.

Hyvät kirjat taipuvat moneen lukukertaan ja antavat antejaan kitsaasti, mutta lukija tuntee kiitollisuutta uusista avauksista ja näkökumista. Minulle Swanin rakkaus tarjonnee vielä kolmannen lukukerran ellei useampiakin. Tässä tunnustaudun Proust-kultin kannattajaksi.

Nyt kirjan sankari Charles Swan ei tuntunut niin avuttomalta, kuin vuosi sitten keväällä kirjaa lukiessani, vaikka rakkauden kohde Odette toivoton typpi olikin, kokotti joka rokotti Swanilta tonnin jos toisenkin. Mutta kun kunnian mies ripustautuu projektiin (rakkaudeksi sitä tässä sanotaan), hän vie sen loppuun varoja ja vaivoja säästämättä.

Swan on rakastunut rakkauteen, ja kun kupla lopussa puhkeaa, ei mies voi kuin ihmetellä lumousta, joka piti häntä vuosikausia pihdeissään. ”Ajatella, että olen tuhlannut monta vuotta, että olen toivonut kuolemaa, että olen elänyt suuren rakkauteni sellaisen naisen vuoksi, joka ei ollut mieleeni eikä edes minun tyyppiäni.” – Ihmeelliset ovat rakkauden tiet!

Edelleen ihmettelen romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa on lapsuuden vaikutelmien kuvaus (Combray). Toinen osa kertoo ajasta ennen kuin kertoja on syntynyt. Swan on kertojan vanhempien ystävä ja vilahtelee ensimmäisessä osassa. Myöhemmissä osissa Swan myös vilahtelee, mutta ei nouse enää etualalle. Hän on kertojan eli Proustin alter ego, juutalaistaustainen sivistynyt herrasmies, joka pelataan seurapiireistä ulos, koska avioituu ylläpidetyn naisen kanssa.

Swanin rakkaudessa on 247 sivua. Kirjan loppuosa on nimeltään Paikannimet: nimi. Siinä kertoja rakastuu lapsena Swanin ja Odetten tyttäreen Gilberteen.

Swanin ja Odetten rakkaustarina on kaikkien kirjan rakkaustarinoiden arkkityyppi. Rakkaus on sokea ja menettää kiinnostuksensa kun siitä tulee molemminpuolista. Lohduton näkemys, joka heijastelee Proustin aikaa ja homoseksuaalisen rakkauden mahdollisuutta eli teoksen yhtä tulkinta-avainta.

Aivan kirjan lopussa lapsi-kertoja muuttuu aikuiseksi ja katsoo maisemia Pariisissa: ”Todellisuutta, jonka olin tuntenut, ei enää ollut. Ellei rouva Swan (Odette) palannut paikalle kaltaisenaan, samalla hetkellä, Puistokuja olikin jo toinen. Tuntemamme seudut eivät kuulu vain kolmiulotteiseen maailmaan, minne ne mukavuussyistä sijoitamme. Ne olivat vain kapea kaistale keskellä vierekkäisiä vaikutelmia, joista elämämme muodostui; ja talot, tiet, puistokadut ovat, ikävä kyllä, yhtä hetkellisiä kuin vuodetkin.”

Edellinen ”raporttini” Swanin rakkaudesta löytyy täältä