Kirjamessuilta Helsingissä tarttu käteeni (kassan kautta, tosin) Osip Mandelstamin pieni esseekokoelma Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011, käännös, esipuhe ja selitykset Jukka Mallinen).
Aikamoista tiivistystä, pakko tunnustaa, briljanttia käsitetakkua äkkinäisen kakomatta nautttia. Esseet ovat peräpeilin mukaan "ajankohtaisia repliikkejä runouden arvokeskusteluun". Mallisen johdanto on mainio.
Pisin essee on sama kuin kirjan nimi. Siinä vuosiana 1891-1938 elänyt venäläinen runoilija hakee tukea, turvaa ja vauhtia vuosina 1265-1321 eläneestä italialaisesta Divina Commedian kirjoittajasta. Tämä näyttäytyy oppipojalle runouden työvälinemestarina, muodonmuutosten ja risteytymisten strategina...
Kirja tarttui käteeni, koska Dante on minulle vähän niinkuin kotialttarijumala. Jouduin/sain tutustua Alighierin poikaan ja hänen tuotantoonsa graduseminaarissa. Ei syntynyt opinnäytetyötä siitä, kuinka Dante suuren Näytelmänsä lopussa kertoo nähneensä Jumalan (visio Dei). Mutta Dantea tuli luettua ja tutkittua, graudukin kirjoitettua raakaversiona seminaarissa kertaalleen. Elämä vei sitten toisaallle.
Osip Mandelstam kirjoittaa: "Sisäinen rauhattomuus ja raskas, hämärä kulmikkuus, joka seuraa häntä [Dantea] joka askeleella kuin hän olisi kasvatukseltaan keskeneräinen, kykenemätön käyttämään sisäistä kokemustaan ja objektivoimaan sitä kiusatun ja näännytetyn ihmisen etikettiin - ne juuri antavat runoelmalle sen koko ihanuuden, koko dramaattisuuden, ne juuri toimivat luodakseen sille taustan psykologiseksi pohjustukseksi."
Dante on sellainen järkäle, että hän kimpussaan menevät ikä ja terveys. Vähän kuin Marcel Proustin kanssa. Mandelstamin sanoin: "Danten maine yhä suurin este hänen ymmärtämiselleen ja syvälliselle tutkimiselleen ja pysyy sellaisena vielä pitkään."
P.S. Minulla on koira, jonka nimi on Dante. Se kertoo ehkä jotain kirjallisesta riippuvuussuhteesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti