lauantai 27. toukokuuta 2017

Neljä kynää





Jokaisella itseään kunnioittavalla herrasmiehellä suuressa maailmassa oli ja on edelleenkin paitsi hyvä kello myös hieno mustekynä, mutta nyttemmin hyvä/hieno/kallis kuulakärki- eli kuivamustekynäkin käy. Käsittääkseni jokaisella runoilijalla on myös joku mielikynä – ellei sitten runoile yksinomaan näyttöpääteen ääressä.

Minullakin on hyvä kynä. Tarkkaan ottaen neljä hyvää kynää. Kerrottakoon niiden tarinat.

Voitin Chopardin  kuulakärkikynän arpajaisista. Miellyttävä esine, sopivan painava ja olemukseltaan tuhti, ehkä terä tulee liian kevyellä kierrolla esiin. Yhtä kaikki käytän sitä paljon, sillä se on minulla töissä työpöytäkynänä. Varon visusti hukkaamasta sitä ja pyydän heti takaisin, jos joku huoneessa vieraileva lainaa sitä. En toivo Chopardini päätyvän kadonneiden kuulakärkikynien mustaan aukkoon.

Tuote-esitelyillassa sain kuulakärkikynän. Se on saksalainen Uma, jossa lukee Omega. Se on paras ikinä saamani ”mainoskynä”, laadukas rakenne, hyvä paino ja helppo käyttää. Omega-Uma on kotona kirjoituspöydälläni ja käytän sitä säännöllisesti.

1990-luvulla sain vaimolta lahjaksi hyvän kuulakärkikynän, amerikkalaisen Parkerin. Olen ostanut siihen jo monta kuulakynäsäiliötä ja käyttänyt sitä paljon. Nyt se tosin on jäänyt hieman syrjään ja lepää erillisessä puisessa kynäkotelossa. Parker on kovin siro verrattuna tämän päivän pulskempiin kyniin.

Tuorein parempi kynä on eräänlainen ”korruptiolahja”. Sain sen ajatuksella, että voisin halutessani kirjoittaa siitä. Ja miksi en haluaisi, sillä minusta kynät ovat aina olleet kiinnostavia. Hyvällä kynällä kirjoittaa parempia ajatuksia kuin huonolla.

”Korruptiokynän” sain Kello ja kultaliike Widemarkilta, joka myös tuo kyseistä merkkiä maahan. Lamy on saksalainen valmistaja, mutta siihen nähden kynät ovat hämmästyttävän edullisia verrattuna moneen muuhun parempaan kynäbrändiin. Kynäni on kullanvärinen Lamy Lx, oikea mustekynä. Siis sellainen, jossa on mustepatruuna. Testautin kynää muutamilla työtovereillani. Moderni desing oli aluksi yllätys. Kyse ei ollutkaan tussista. Osalle mustekynä oli uusi tuttavuus, tai ainakin edellisestä kohtaamisesta oli runsaasti aikaa. Mustekynä on erityinen juttu. Se tuntui työtovereista juhlalliselta laitteelta. Yllättäen yksi heistä osoittautui mustekynämieheksi eli hänellä on sellainen aktiivisessa kotikäytössä. Hänen arvionsa Lamysta oli myönteinen – terä kirjoitti hyvin eikä ruikkinut tai tahrinut musteella. Hintaa – hieman päälle viisikymppiä – hän piti sopuisana. Lx-mallin (”luksus”) perusversio muuten on noin puolta halvempi.

Pitäisi varmaan koittaa runon kirjoittamista mustekynällä. – Äärimuoto olisi sulkakynä ja pulloon kastettava terä. Hitaus ja paperin vastus voisivat vaikuttaa suotuisasti runon kehkeytymiseen.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Kaksi tiiliskiveä

Yö-, työ- ja ties missä pöydilläni seikkailee kaksi tiilliskiveä. Toisen on kirjoittanut kovassa mediakokohinassa näyttäytyvä Miki Liukkonen. O:ssa (WSOY) on 859 sivua. Kysessä on romaani alaotskoltaan (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat). Herttaista. Tuollaiset selitykset  saavat hyvälle tuuulelele. Tämäkin postauksen alaotsiokko siis olkoon: "sangen lyhyt tiedonanto siitä mitä nyt".

Toinen tiilari on vieläkin tuhdimpi, siinä on sivuja 939. Markus Leikolan Uuden maailman katu (myös WSOY - onko niillä jokin tiilliskiviprojekti meneillään?). Sillä ei ole alaotsikkoa. Kirja on omistettu "Aamulle, tulevaisuudelle".

Vakaa päätökseni ja voimaannuttava sivistäytymisuihkuni tulee olemaan, että muuraan kirjoista tornin, josta katselen aikamme aatteita ja aatoksia. Aion siis lukea kummankin, vaikka romaaninlukutunnelmani on viime aikoina hiipunut, herra ties mistä syystä. Itse asssa Liukkosta olen jo aloitellut sadan sivun verran. Hyvin kirjoittaa, kiinnostavsti, itsetetoisesti, ehkä liiankin tietoisesti, mutta viis siitä, jossa homma herätää kiinnostuksen. Toistaiseksi on herättänyt.

Leikola saa odottaa vuoroaan kesäloman kiireettömiin hetkiin.

Ehkä tiilliskiviromaani on se mitä aika juuri nyt kaipaa, vastaiskua lyhytsälälle.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lisäaikaa ennen unohdusta


Työtoverini nappasi kirjaston poistokorista Kaarina Salan toimittaman artikkeli/esseekokelman Isän huone (SKS 2008), jossa kulttuurivaikuttajien tyttäret kertovat. Luettuaan kirjan tytötoveri antoi sen minulle, sillä satunmoisin asun samassa asunnossa kuin eräs kirjan isistä, nimittäin Rafael Koskimies, estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori 1939-1961.

Luettuani kirjasta Anna Kerttu Wikin tekstin isästään, olin hieman hämmentnyt. Nimittäin taloyhtiöni osakasluettelon mukaan Rafael Koskimies tuli asunnon omistajaksi 1935 ja omisti sen vuoteen 1941 asti. Kiinnostavaksi omistuksen tekee se, että vuonna 1931 asunnon omistakaksi oli tullut T. A. Heikel (Theodor August), Vaasan läänin entinen maherra. Hänen 1926 kuollut poikansa Ragnar oli ollut Rafael Koskimiehen Airi-vaimon ensimmäinen aviomies.

Anna Kerttu Wiik (s. 1932) manitsee perheensä kodin katunumeroksi naapuritalon Lutherinkadulla. Minun kotitaloni katunumeroa ei mainita kirjoituksessa lainkaan – eihän Isän huone se ole omaisuusluettelo tai asuntohistoria vaan kokelma esseemäisiä muistelmia ja tapainkuvauksia. Monen kirjan perheen koti oli Töölössä ja kesäpaikka maalla.

Isän huone- kirjan kaikkien muistelijoiden isät ovat vaikuttaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piirissä. Kirjan toimittaja Kaarina Sala oli seuran palveluksessa peräti 43 vuotta. Jäätyään eläkkellee hän sanoo pohtineensa kenen elämäntyötä arvostetaan, kenen muistetaan ja miksi. Hyviä kysymyksiä. Isän huone on yritys antaa eräille aikansa vaikuttajille lisäaikaa ennen kuin unohdus kietoo heidät näkymättömiin.

Anna Kerttu Wiik kirjoittaa, että hänen isäsnä ja äitinsä olivat eläkkeelle jäätyään tyymättömiä, sillä heistä tuntui, ettei heidän elämäntyötään arvostettu. Rafael Koskimies odotti nimitystä akateemikoksi, mutta sitä ei koskaan kuulunut.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Etsijän jälkeenjääneet paperit



”Voidakseni uskoa johonkin, on minun kohdistettava etsintäni totuuteen. Sen etsimiseen en käytä yksin älyäni, vaan kokonaisuuttani.”

Pääsiäisen tunnelmien ja vaikutelmien ohjaamana tartuin kirjaan, jonka olemassaolon hyllyssäni olin unohtanut. Pieni, tylsännäköinen. WSOY - intimiikirjasto, lukee valkoisessa kannessa kultaisin kirjaimin. Kyse on Rolf Arnkilin postuumista mietelmäkokoelmasta Etsijä (toim. Pekka Tarkka). Minun yksilöni on 7. painos vuodelta 1973, alkuteos 1965.

Ylimetsänhoitaja Rolf Arnkil tuli tunnetuksi vuonna 1961 ilmestyneestä kirjasta Perimmäisten kysymysten äärellä – kirjeenvaihtoa ja kirjoitelmia sairaskammion hiljaisuudessa (joka minulla myös on jossain hyllyssä). Kirjasta on otettu ainakin 13 painosta. Kirjeenvaihtokekustelijoina olivat teologi Sigfried Sirenius ja geologi Pentti Eskola.Kirja puhutteli soadanjälkeisen Suomen asukkaita 1960-luvun ja yhteiskunnallisen muutoksen alkaessa.

Etsijässä Arnkilin ajatukset on jaoteltu teemojen - löytäjä-etsijä, sairaus, lähimmäinen, yhteiskunta ja mihin uskon – alle. Teemat ovat ajattelevan ihmisen eksistentiaalinen survivalkitti. Moderni Arnkil ehkä miettisi perimmäisten äärellä edellisten lisäksi myös ilmastomuutosta, globalisaatiota, teknologia. Vaan tiedä häntä, heitä. Ihmisen perimmäiset ajatusvärähdykset ovat aina samoja.

”Tautini on vetänyt minut henkiseen ja hengelliseen etsintään ja tässä työssäni saavuttamani avstaukset ovat tukeneet ja vahvistaneet minua (sielu-ruumis-kokonaisuuttani) aivan ratkaisevalla tavalla. Vaikka olen jatkuvasti taudin kynsissä, yritän olla kasaamaatta tulevaisuuden huolia harteilleni; sen sijaan yritän olla kiitollinen kulumassa olevasta päivästä”, kirjoitti Arnkil.