sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Niillo Rauhala lukee runon

Tapasin runoilija Niilo Rauhalan hänen nykyisessä kotikaupungissaan Oulussa. Lensin sinne ja Rauhala oli minua kentällä vastassa. Keskustelimme hänen kotonaan kolme tuntia runoudesta. Tein Kotimaa-lehteen haastattelun. Se löytyy tästä:

Runo avaa toivon oven

Haastattelun jälkeen pyysin Rauhalaa lukeman videolle myös runon, joka mielestäni on ajankohtainen edelleen. Se sanoittaa uskoakseni monen tuntoja tänä epävarmuuksien ja -selvyyksien aikana. Runo on peräisin Rauhalan esikoiskokoelmasta Tähän päättyy kesä (1967). Se on kirjoittetu siis 50 vuotta sitten.


lauantai 9. syyskuuta 2017

Kynällä kirjoittaminen on lifestyleä


Enpä olisi arvannut, että löydän itseni kynämyymälän avajaistilaisuudesta. Ja vieläpä vain yhden kynämerkin, Suomessa ei-vielä-niin-tunnetun saksalaisen. Mutta mikä siinä, kynät ovat oma kiehtova maailmansa. Hyvät kynät ovat elämän ilo ja arjen luksusta.

Helsingissä vastapäätä Havis Amandaa sijaitseva myymälä ei ole siinä sattumalta. Paikalla liikkuu runsaasti turisteja, jotka voivat tunnista kynämerkin. Myös alueella toimistoissa työskentelevät saattavat antaa arvoa hyvälle kynälle. Minkä tahansa brändin flagship-myymälä on aina kova juttu ja kertoo kaupungin statuksesta ja ostovoimasta.

Suoimi nousuun kynä kerrallaan.

Myymällä hieman hintavia, mutta ei läheskään superkalliita (sellaisiakin on runsaasti tarjolla varsinkin Keski-Euroopassa) kirjoitusvälineitä, kyseinen kynäbrändi vetoaa lifestyleen. Miksi kynä ei voisi olla osa muuta pukeutumista. Kynän väri voi korostaa muun pukeutumisen kokonaisuutta siinä missä muutkin asusteet. Toki valmistajalta löytyy hieman klassisempaakin kynää, mutta kaikessa sen designissä on bauhaslainen motto: muoto on osa funktiota.

Tiettävästi kyseinen flagship-myymälä on parin kolmen viikon aikona myynyt jo yli  2000 erilaista kynää. Minusta se on paljon. Ilolla tervehdin rohkeutta ja luottamusta siihen, että käsinkirjoittaminen nähdään kaupallisesti kannattavaksi kynäbisnekselle. Muutoin Helsingin kynätarjonta on aika niukkaa. Parkkeria (Akateeminen) ja Montblancia (Unioninkadulla) löytyy jos osaa etsiä, ei paljon muuta.

Ehkä ajat ovat muuttumassa. Eräs sukulaispoika on lähdössä opiskelmaan ulkomaille. Hän sai ylioppialslahjaksi wanhanajan mustekynän, ja aikoo lähettää sillä kirjoitettuja viestejä kavereilleen.

Käsin kirjoittaminen voi olla myös statement.

Viime kesänä törmäsin hääjuhlassa eläkkeelle siirtyneeseen konsulttiin. Juhlaan liittyi jokin yleinen kirjoitustehtävä, ja hän kaivoi povitaskustaan mustekynän. Mies sanoi, ettei koskaan kirjoita millään muulla kuin sillä.

P.S. Tarkkaavainen lukija näkee halutessaan kuvasta, minkä merkkisestä kynästä yllä on puhe.


lauantai 2. syyskuuta 2017

Poliisi kello kädessä


Kirjallisuus on niin kuin se luetaan. Itse kullakin on omat erityiset silmälasit, joiden avulla syntyy itselle tärkeä tai mielekäs tulkinta. Usein kirja myös antautuu luontevasti yksityiselle näkökulmalle, mutta toki väkisinlukeminen voi tuottaa vesiperän tai hölynpölyä. Otin riskin ja luin erikoisvinkkelistä eli tässä tapauksessa kelloharrastuksen näkökulmasta ruotsalaisen Arne Dahlin uuden dekkarin Rajamaat (Into 2017, suom. Kari Koski, 356 sivua).

Rajamaat aloittaa uuden rikosromaanisarjan, jonka toinen päähenkilö on tukholmalainen poliisi Sam Berger. Hän osoittautuu kelloharrastajaksi. Kellot ovat myös osa Rajamaiden rikosvyyhteä, sarjamurhaajan jahtaamista. Kellonrattaat näkyvät lakkapainatuksena kirjan kannessa. Kellot ikään kuin tikittävät romaanin ylivirittyneen tunnelman taustalla.

Sam Bergerillä on kuusi arvokelloa, joita hän vaihtaa joka sunnuntai. Kirjan tapahtumien mittaan Bergerillä ehtii olla kaksi kelloa ranteessaan, suurimman osan ajasta vintage-Rolex

Kelloilla on romaanin päähenkilölle myös filosofinen merkitys. Sivulla 260 Berger kertoo: ”Kellot rauhoittavat minua. Pienten hammasrattaiden yhteistyössä on jotain ainutkertaista. Se vie minut toiseen maailmaan ja saan siitä voimaa. Siellä aika on aina samalaista. Rauhallista ja yksikertaista. Monimutkaisuuden ansiosta.”

Enpä tiedä, olisinko ilman kellokytköstä koskaan tarttunut Rajamaihin. Onneksi työtoveri vinkkasi asiasta.

Rajamaat päättyy epätyypillisesti klifhangeriin. Jatkoa siis seuraa, sillä oikein mikään ei aloitusosassa selviä, vaikka siltä ehti hetken näyttää.

P.S. Arne Dahlin kymmenosaisesta poliisin erikoisryhmästä kertovista romaaneista tehdyn tv-sarja kaksi tuotantokautta on pyörinyt myös Suomessa usempaankin otteeseen.

lauantai 19. elokuuta 2017

Syntymäpäiväruno (50 v.)


Ihmisen ikä on katupölyä.
Hän kumartuu nostamaan maasta
valokuvan, jonka toisella puolella
on syntymäaika.
Kuvassa lapsi lentää tähtien keskellä
omena kädessään.

Ihmisen ikä on keitettyä spagettia.
Hän kauhoo sitä kengästään,
vaaleanpunaisesta hevosenkengästään
kasvoillaan hymy
joka valaisee hänen vanhempiensa
loppuelämän.

Ihmisen ikä on ilmaan heitettyä riisiä
jonka linnut syövät ennen kuin
nokkivat vainajan silmät, kauniit linnut
säihkyväsulkaiset
satujen saartamat, muistojen maaduttamat
laulusta vapaat.

Ihmisen ikä on muurahaisenmunia.
Kourallinen ahkeruutta, sormuksen kirkas kolahdus
lapion varteen, tömähdys puuterissa.
Siinä kaikki.
Muista ihmisitä se minkä haluat ihmisten
muistavan sinusta.

S.
Spagettipölyä, riisihyttysiä.
puudeleita sorkkarauta suussaan.
Ja käki
kukkuu karjalaksi käheän onnen!


(Ääneen luettu Poliisien majalla Helsingissä 18.8.)

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Hääruno Vantaalla



Rakkaus ei ole nuori, ei vanha
se on iätön
               välähdys, kahahdus, sirahdus
               jokin
mikä kertoo elämän vielä kukevan
varjoista kohti valoa

Rakkaus ei ole suuri, ei pieni
se on painoton
               olematon, tajuamaton, tuntematon
               jokin
mikä kertoo ajan likkeen suunnan
kohti hiljaista onnea

Rakkaus ei ole sininen, ei vaaleanpunainen
se on väritön
               läpinäkyvä, vedenvärinen, viileä
               jokin
joka pudotesaan janoisen huulille
synnyttää muistoja

Niin pysyvät siis nämä kolme:
valo, onni, muistot
Mutta suuriin niistä on
... niin M. niin T.
Mikä niistä on suurin?


(Ääneen luettu  Seutulan VPK-talolla 5.8.)


lauantai 27. toukokuuta 2017

Neljä kynää





Jokaisella itseään kunnioittavalla herrasmiehellä suuressa maailmassa oli ja on edelleenkin paitsi hyvä kello myös hieno mustekynä, mutta nyttemmin hyvä/hieno/kallis kuulakärki- eli kuivamustekynäkin käy. Käsittääkseni jokaisella runoilijalla on myös joku mielikynä – ellei sitten runoile yksinomaan näyttöpääteen ääressä.

Minullakin on hyvä kynä. Tarkkaan ottaen neljä hyvää kynää. Kerrottakoon niiden tarinat.

Voitin Chopardin  kuulakärkikynän arpajaisista. Miellyttävä esine, sopivan painava ja olemukseltaan tuhti, ehkä terä tulee liian kevyellä kierrolla esiin. Yhtä kaikki käytän sitä paljon, sillä se on minulla töissä työpöytäkynänä. Varon visusti hukkaamasta sitä ja pyydän heti takaisin, jos joku huoneessa vieraileva lainaa sitä. En toivo Chopardini päätyvän kadonneiden kuulakärkikynien mustaan aukkoon.

Tuote-esitelyillassa sain kuulakärkikynän. Se on saksalainen Uma, jossa lukee Omega. Se on paras ikinä saamani ”mainoskynä”, laadukas rakenne, hyvä paino ja helppo käyttää. Omega-Uma on kotona kirjoituspöydälläni ja käytän sitä säännöllisesti.

1990-luvulla sain vaimolta lahjaksi hyvän kuulakärkikynän, amerikkalaisen Parkerin. Olen ostanut siihen jo monta kuulakynäsäiliötä ja käyttänyt sitä paljon. Nyt se tosin on jäänyt hieman syrjään ja lepää erillisessä puisessa kynäkotelossa. Parker on kovin siro verrattuna tämän päivän pulskempiin kyniin.

Tuorein parempi kynä on eräänlainen ”korruptiolahja”. Sain sen ajatuksella, että voisin halutessani kirjoittaa siitä. Ja miksi en haluaisi, sillä minusta kynät ovat aina olleet kiinnostavia. Hyvällä kynällä kirjoittaa parempia ajatuksia kuin huonolla.

”Korruptiokynän” sain Kello ja kultaliike Widemarkilta, joka myös tuo kyseistä merkkiä maahan. Lamy on saksalainen valmistaja, mutta siihen nähden kynät ovat hämmästyttävän edullisia verrattuna moneen muuhun parempaan kynäbrändiin. Kynäni on kullanvärinen Lamy Lx, oikea mustekynä. Siis sellainen, jossa on mustepatruuna. Testautin kynää muutamilla työtovereillani. Moderni desing oli aluksi yllätys. Kyse ei ollutkaan tussista. Osalle mustekynä oli uusi tuttavuus, tai ainakin edellisestä kohtaamisesta oli runsaasti aikaa. Mustekynä on erityinen juttu. Se tuntui työtovereista juhlalliselta laitteelta. Yllättäen yksi heistä osoittautui mustekynämieheksi eli hänellä on sellainen aktiivisessa kotikäytössä. Hänen arvionsa Lamysta oli myönteinen – terä kirjoitti hyvin eikä ruikkinut tai tahrinut musteella. Hintaa – hieman päälle viisikymppiä – hän piti sopuisana. Lx-mallin (”luksus”) perusversio muuten on noin puolta halvempi.

Pitäisi varmaan koittaa runon kirjoittamista mustekynällä. – Äärimuoto olisi sulkakynä ja pulloon kastettava terä. Hitaus ja paperin vastus voisivat vaikuttaa suotuisasti runon kehkeytymiseen.