Lisäaikaa ennen unohdusta

Työtoverini nappasi kirjaston poistokorista Kaarina Salan toimittaman artikkeli/esseekokelman Isän huone (SKS 2008), jossa kulttuurivaikuttajien tyttäret kertovat. Luettuaan kirjan tytötoveri antoi sen minulle, sillä satunmoisin asun samassa asunnossa kuin eräs kirjan isistä, nimittäin Rafael Koskimies, estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori 1939-1961.

Luettuani kirjasta Anna Kerttu Wikin tekstin isästään, olin hieman hämmentnyt. Nimittäin taloyhtiöni osakasluettelon mukaan Rafael Koskimies tuli asunnon omistajaksi 1935 ja omisti sen vuoteen 1941 asti. Kiinnostavaksi omistuksen tekee se, että vuonna 1931 asunnon omistakaksi oli tullut T. A. Heikel (Theodor August), Vaasan läänin entinen maherra. Hänen 1926 kuollut poikansa Ragnar oli ollut Rafael Koskimiehen Airi-vaimon ensimmäinen aviomies.

Anna Kerttu Wiik (s. 1932) manitsee perheensä kodin katunumeroksi naapuritalon Lutherinkadulla. Minun kotitaloni katunumeroa ei mainita kirjoituksessa lainkaan – eihän Isän huone se ole omaisuusluettelo tai asuntohistoria vaan kokelma esseemäisiä muistelmia ja tapainkuvauksia. Monen kirjan perheen koti oli Töölössä ja kesäpaikka maalla.

Isän huone- kirjan kaikkien muistelijoiden isät ovat vaikuttaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piirissä. Kirjan toimittaja Kaarina Sala oli seuran palveluksessa peräti 43 vuotta. Jäätyään eläkkellee hän sanoo pohtineensa kenen elämäntyötä arvostetaan, kenen muistetaan ja miksi. Hyviä kysymyksiä. Isän huone on yritys antaa eräille aikansa vaikuttajille lisäaikaa ennen kuin unohdus kietoo heidät näkymättömiin.

Anna Kerttu Wiik kirjoittaa, että hänen isäsnä ja äitinsä olivat eläkkeelle jäätyään tyymättömiä, sillä heistä tuntui, ettei heidän elämäntyötään arvostettu. Rafael Koskimies odotti nimitystä akateemikoksi, mutta sitä ei koskaan kuulunut.